etsi Play-Asiasta

Project Majestic Mix: A Tribute to Nobuo Uematsu - Silver Edition

luettelonumero KFSS-702
julkaistu 17.05.2002
säveltäjä(t) Nobuo Uematsu
sovittaja(t) Ks. alta
esittäjä(t) OneUp Mushrooms (7)

lisää tietoa Zennopediassa

22.04.2003 - Celebrati (vieras)

ARVIO

Project Majestic Mix: A Tribute to Nobuo Uematsu ~ Silver Edition sisältää Final Fantasy -fanien sovittamia kappaleita Nobuo Uematsun teoksista. Project Majestic Mix sai alkunsa vuonna 1997 Stephen Kennedyn saamasta ideasta tehdä pelimusiikkilevy, jolla on uudelleensovitettuja kappaleita meidän kaikkien (tai ainakin Final Fantasy -fanien) tunteman pelimusiikkisäveltäjän, Nobuo Uematsun kappaleista. Projekti saatiin valmiiksi hieman yli neljä vuotta myöhemmin. PMM Silver Edition sisältää Nobuo Uematsun sävellyksiä ensimmäisestä Final Fantasysta alkaen.

Silver Editioneja on painettu jopa 3000 kappaletta, kun taas Gold Editioneja on painettu "vaivaiset" 1500 kappaletta. Gold Edition -pakkauksen pystyi ostamaan vain, jos on sponsoroinut tätä Project Majestic Mix -projektia jollain tavalla.

Ohjekirjan kansi on tyylikkäästi tehty, vaikkakin hieman yksinkertainen. Ensimmäisillä sivuilla on erityiskiitokset paketin tekijöiltä ja tarina siitä kuinka tämä homma sai alkunsa. Koko ohjekirja ja sen toteutus on hienoa, mutta jokainen sivunumero on eri tyylillä tehty, minkä takia ohjekirja menettää muutaman pisteen. Viimeisellä aukeamalla on kaikkien sponsoreiden nimet.

Levy on todella monipuolinen musiikkityyleiltään. Levyllä kuullaan jazzia, trancea, ehkä jopa teknoakin ja klassista musiikkia. Itse asiassa tämän voisi luokitella sinfoniaksi. Vauhdikkaita kappaleita alkuun, ja pikkuhiljaa tempo muuttuu hitaammaksi loppua kohden mentäessä.

Levyn ensimmäinen kappale Prelude alkaa rauhallisesti FF-tyylisellä tahdilla. Aivot tuntuvat asettuvan lepäämään ja kuulemaan rauhallista musiikkia koko kappaleen ajan. Sitten yhtäkkiä 0:34 sekunnin kohdalla musiikki pysähtyy, ja hiphopmainen musiikki alkaa soida taustalla. Pikkuhiljaa tulee lisää soittimia mukaan, ja tuttu FF-melodia alkaa hahmottua taustalta. 2:10 kohdalla alkaa taas kappaleessa uusi tyyli, joka on selvää jazzia. Erinomainen aloituskappale levylle. Vauhdikas ja upea kappale.

Kolmas kappale Town on Final Fantasy II:sta ja luo sen vanhan tunnelman ja rauhallisen 2-ulotteisen taustan muiston. Kappaleesta löytyy hienoja kohtia, joissa luulee itsekin, että ympärillä tapahtuu jotain merkittävää. Coast of the Sun on Final Fantasy VII:n Costa del Solista uudelleensovitettu kappale, joka soitetaan levyllä live-esityksenä. Kappale on jazz-painotteinen, mutta ei ehkä luo ihan sitä tunnelmaa, joka FFVII:ssä oli Costa del Solissa.

Ehkä yksi levyn parhaista kappaleista, Anxious Heart, on mahtavaa kuunneltavaa remixinä kuten myös muokkaamattomana versiona. Tämä biisi ei kumminkaan yllä siihen pahuuteen, joka Final Fantasy VII:ssa oli silloin, kun kappale ensimmäistä kertaa soi. Bassoa on laitettu alkuun hieman liikaa, mutta se tasoittuu sitten jatkuvaksi jumputukseksi melkein koko kappaleen ajaksi. Joissain kohdissa valitettavasti ei erota alkuperäistä kappaletta laisinkaan taustalta. Kohdassa 4:20 luulee, että kappale loppuu ja on kokenut mahtavan kappaleen, mutta viime tingassa volyymi nousee taas kattoon ja tosi iso bassojumputus alkaa uudestaan. Tämä ei oikein sopinut kappaleeseen. Muuten varsin mainio kappale, josta kannattaa ottaa mallia uusimmissa FF:issäkin. Kun näin, että kansivihkosessa ei ole mitään kommenttia kappaleen tekijöiltä kuuntelijoille, mietin että miksi juuri tämä kappale. Melkein kaikissa muissa kappaleissa on kommentit paitsi tässä.

12. kappale, The Man with the Machine Gun Final Fantasy VIII:sta, on loistokamaa. Ensimmäiset 30 sekuntia ajattelee vielä, että eikö tämä bassojumputus jo ala loppua. 40 sekunnin kohdalla kappale saa uutta eloa ja alkuperäinen versio pääsee melkeinpä valloilleen taustalta. Jan Van Valburg onnistui työssään tosi hyvin.

Final Fantasy IX:n You're Not Alone! oli mielestäni pakkovalinta FFIX:stä tähän levyyn. Kun ajattelee sitä kohtaa pelissä, missä tämä soi, ja kaikkea mitä siinä tapahtuu, on yhteensä mahtavaa. En voi muuta sanoa, kuin että Sean "Ailsean" Stone on onnistunut osassaan paremmin kuin mahdollista. Kitara luo mahtavan tunnelman tähän kappaleeseen ja antaa sille vauhtia. Kohdalla 1:25 alkaa paras osa koko biisistä, kun kitara on eniten esillä, ja tässä todella tuntee sen, että kappaletta ei tehty vain meitä varten. Tämä on levyn paras kappale.

Kappaleet joita en laittanut arvosteluun, eivät suinkaan ole mitään huonoja kappaleita, vaan poimin "parhaat palat" joukosta pois. Lyhyesti sanottuna levy on niin hieno, että se pääsi suoraan minun kuunneltujen levyjeni top 5 -joukkoon. Samoin myös parhaiden. Yhtäkään huonoa kappaletta ei tällä CD:llä ollut, vain täydellisiä, mahtavia ja hyviä. Jos vähänkin pidät uudelleensovitetuista kappaleista, tai edes FF-musiikista, suosittelen heti ostamaan levyn vielä kun niitä on.

22.04.2003 - Kim Kari [KFSS-702]

ARVIO

Taitaapa olla aika palata juurille ja ottaa taas käsittelyyn Final Fantasy -levy, tällä kertaa Project Majestic Mix: A Tribute to Nobuo Uematsu ~ Silver Edition. Tämän Nobuo Uematsulle omistetun levykaksikon jäkimmäisen osan historiaa käsiteltiin jo ylläolevassa näkemyksessä sekä aikaisemmin julkaistussa Gold Editionin arvostelussa, joten käynpä siis heti itse asiaan: omiin näkemyksiini tästä paljonpuhutusta julkaisusta ja sen kappaletarjonnasta.

Levy lähtee käyntiin Mustinin varsin kunnianhimoisella teoksella, Prelude, joka sekoittaa yhteen laajan tyylilajivalikoiman värittämänä Preluden ja Prologuen, nuo FF-melodioista klassisimmat. Kappale alkaa kauniinkuuloisella ja rauhallisella syntikkaorkesterin tunteilulla, mutta heti kohta tunnelma muuttuu täysin: muutaman samplen vauhdittamana meno vaihtuu hiphoppia tyylitteleväksi ja siitä puhallinpainotteiseksi letkeäksi melodioinniksi, päätyen lopulta vahvasti NES-pohjaisen osion kautta hienoksi orkestroinniksi. Jälkimmäisessä vaiheessa huomio keskittyy Prologueen, ja sama monivivahteinen tyyli jatkuu, vaikkakin pysyy kaikessa menevyydessään hieman paremmin hallussa. Mustin on kyllä selkeästi halunnut levyn ensimmäisessä kappaleessa yrittää ottaa kaiken irti taidoistaan ja koetella omia rajojaan, sillä Prelude suorastaan huokuu kokeilevuuden tunnetta; useiden, toisistaan paikoitellen jopa täysin poikkeavien tyylilajien sekoittaminen yhteen kuulostaa ideana uskaliaalta eikä käytännössä toimi viime kädessä kovinkaan sujuvasti. Tietysti kiitettävä osa kappaleen eri musiikkipätkistä kuulostaa hyvältä yksittäisinä osuuksina, mutta yhtenä suurena sekoituksena ne eivät valitettavasti toimi: vaihtelu on joissakin kohdissa aivan liian suurta, sillä tarvittavaa sulavuutta matkan varrella ei oikein synny. Liian kokeilevaa minun makuuni, siis.

Levyltä löytyy myös toinen sovitus Preludesta: 16. ja viimeinen kappale, joka sekin on nimetty yksinkertaisesti alkuperäisversionsa mukaan. Tämä Sean "Ailsean" Stonen sovittama versio eroaa Mustinin vastaavasta erityisesti siinä, ettei se yritä mitään maailmaa mullistavaa, vaan pysyttäytyy yhdessä tyylissä, kitarapainotteisena. Ailsean on jo OverClocked ReMixistä löytyvien kappaleiden perusteella kyllä osoittanut hallitsevansa kitarasovitukset, ja tämän levyn luomuksesta ovatkin erityisesti mieleen juuri sähkökitaran vetämät osiot. Lopun vanhanaikaisen gramofonin henkeä tavoitteleva kohta rapisevine taustaäänineen tuo myös jonkinlaista väriä teokseen. Muuten mitään suurempia rohkeita vetoja kappale ei niinkään esittele, mutta hoitaa kylläkin tarkoituksensa laadukkaasti - ja yksinkertaisena kitaramusiikin ystävänä pidänkin paljon enemmän tästä sovituksesta kuin ensimmäisestä Preludesta.

Ailsean on ollut mukana myös kahden muun levyn kappaleen sovittamisessa, joista jälkimmäinen on syntynyt yhteistyön tuloksena Dale Northin kanssa. Kyseessä on Silver Editionin ainoa Final Fantasy IX -kappale, You’re Not Alone!. Tässäkin remiksauksessa kitara on jälleen hyvin vahvasti esillä, mutta melodiaa siivittämään on sovitettu myös piano; se pysyy kuitenkin pääsiallisesti taustasoittimena, vaikka nouseekin paremmin esille sovituksen myöhemmässä vaiheessa. Alussa kuultavan akustisemman kitaroinnin ohella sävelmän kuljettamisesta vastaa siis suuremmaksi osaksi sähkökitara. Lopputuloksena on ehkäpä paras versio yhdestä suositummista FFIX-sävellyksistä - tai ainakin se jakaa ykkössijan, sillä toisaalta FF IX Piano Collectionsilta löytyvä sovitelma on myös vallan mainio. You’re Not Alone! on joka tapauksessa ehdottomasti eräs suurimmista suosikeistani tältä levyltä. Harmi vain, että se on niin lyhyt...

Lyhyt on myös kolmas sovitus, missä Ailseanilla on ollut sormensa pelissä: Final Fantasy I Main Theme. Tällä kertaa pääsovittajana on toiminut kuitenkin Patrick "JAXX" Jacks, ja tässä kappaleessa onkin samaa henkeä kuin hänen muutamassa enemmän onnistuneessa OCR-remiksauksessaan (esim. Lightning Star ensimmäisestä Sonicista); punkrock on siis se mitä tyylitellään, ja melko hyvin tavoitteessa ollaankin onnistuttu. Jonkin verran punkkiakin kuuntelevana se nimittäin upposi minuun, sillä kyllä tässä rämisevän rempseässä tyylissä on oma vetovoimansa. Kaikessa lyhykäisyydessään kappale on toki melko yksinkertainen, mutta eipä se ole ainakaan mitään sellaista, mihin ensimmäisen Final Fantasyn pääteema on aikaisemmin totuttu liittämään. Eikös se juuri olekin osa remiksaamisen ideaa?

Rämäkkää toista sovitusta seuraakin sitten kaksi rauhallisempaa kappaletta. Näistä ensimmäinen on Town Final Fantasy II:sta. Se ei kuitenkaan pidättäydy pelkässä nimikkosävellyksessään, vaan Dale North on liittänyt mukaan myös Love Will Grow’n (eli Finalen). Melodioiden koskettavammassa hengessä sovitus on tyyliltään rauhallinen ja popmainen, jopa siinä määrin, että se tuokin välillä mieleen FFVIII:n vokaalilurituksen Eyes on Me. Mainiosta melodiastaan huolimatta kappale on melko tasapaksu syntikkaorkesterin esitys, joka ei oikein lopulta vakuuta tarpeeksi - loppua lukuun ottamatta. Nimittäin noin minuutti ennen kappaleen päättymistä kornit herkistelytunnelmoinnit unohdetaan ja mukaan syöksyy sähkökitara, jonka ansiosta sovitus saa jonkun verran lisäväriä saippuaoopperamaiseen kasari-ilmeeseensä. Kitaraa soittamalla ei kuitenkaan voi maailmaa parantaa, eikä tällä kertaa riittävästi yhtä remiksaustakaan: kokonaisuus pysyy joka tapauksessa varsin latteana.

Townia seuraava Rydia ei kuitenkaan jättäydy aivan samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, vaikka on myös sovituksena alkuperäisversiota mukaillessaan kaunishenkinen. Kappale alkaa muutaman hitaan soittorasiamaisen sävelmän siivittämänä ja jatkaa kauniilla, kepeän puupuhaltimen johtamalla osiolla, joka kuulostaa varsin hyvältä. Sama linja jatkuu, mutta dramaattisemmissa merkeissä, kun tempoa nostetaan ja esityksen varastavat jousisoittimet. Alku toimii siis kiitettävästi, mutta seuraava, rauhallisempi vaihe laskee hieman tunnelmaa: Matt Stofferahnin sisäänsovitus, Illusionary World, ei kaikessa hiljaisuudessaan oikein toimi. Osio koostuu pääasiallisesti vain melko vaisuista puhallinsoitannoista, sillä taustamelodiaksi siirtynyttä alkuperäistä sävellystä ei tahdo millään erottaa muun tarjonnan alta - itsekin huomasin sen vasta, kun nostin reilusti äänenvoimakkuutta. Tämä on sääli, sillä pidän kyllä Illusionary Worldista, mutta tämä sovitus jää valitettavasti jopa SNES-äitinsä varjoon. Laskutunnelmiin kappaletta ei kuitenkaan onneksi lopeteta, vaan nyt jo varsin mahtailevaksi kehkeytynyt Rydia palaa ponnekkaan orkestroinnin voimin, jättäen teoksesta kelvollisen jälkimaun.

Rydian ohella orkestraalista hekumointia on luvassa myöhemminkin, kun päästään Final Fantasy VI:n kappaleisiin. Kuten monet varmaankin tietävät, kannatan henkeen ja vereen FFVI:n musiikkitarjontaa sarjansa (ja pelimaailman yleensäkin!) parhaimpana, enkä näin ollen voinut olla kuolaamatta odottaessani pääseväni kuulemaan tälle levylle eksyneet kaksi sovitusta. Ensimmäinen näistä on Chris Tiltonin Forever Rachel, jonka orkestroitua versiota olinkin odottanut jo pidemmän aikaa. Alkuperäisen kappaleen ollessa aivan loistavaa jälkeä odotukseni tätä teosta kohtaan olivat varsin korkealla - onneksi kappale kykeni lunastamaan ne, ainakin osittain. Nimittäin vaikka Tilton ei olekaan onnistunut vangitsemaan sovitukseensa sitä tunnetta, joka yhä alkuperäisversiossa jaksaa liikuttaa minua, niin hän on kuitenkin onnistunut saamaan aikaiseksi nätin ja makoisan luomuksen, maustettuna ripauksella Lockea. Alkuperäistä sävellystä ajatellen olisin vain mieluummin jättänyt paisuttelevan dramatisoinnin vähemmälle ja kuullut enemmän viehkompaa orkestrointia, sillä nykyisessä asussaan Forever Rachel ei oikein iske vanhan tavoin. Tällaiset ovat kuitenkin pelkkiä makuasioita, ei sovitusta voi huonoksikaan haukkua.

Jälkimmäistä FFVI-sovitusta myönnän myös odottaneeni innolla, sillä sekin on uusi versio varsin mainiosta alkuperäissävellyksestä, nyt Cyanista. Kennedyn sovitus pohjautuu edeltävän raidan tapaan klassisille soittimille, mutta tällä kertaa kappale jakautuu selkeästi kolmeen eri osaan. Aloittavalla osalla Kennedy on halunnut peilata Cyanin traagista menetystä, ja melodian kuljettamisesta vastaakin surullisen haikea piano. Alku ei ensimmäisen kuuntelun aikana minulle auennut, sillä tempoa on vedetty rankalla kädellä alas, minkä seurauksena alkuperäistä sävelmää on vaikea tunnistaa. Useamman tutustumiskerran jälkeen sovitukselliset valinnat ovat alkaneet tuntua selkeämmiltä, mutta yhä alku kärsii kuitenkin hitaudestaan ja jää vääjäämättä loppupuolen varjoon. Onneksi koko kappale ei tosiaan seuraa samaa kaavaa, vaan jo (!) kolmannen minuutin jälkeen mukaan hyppää huilu, piristäen tunnelmaa toiseen osioon asti. Valitettavasti vaihto tyylistä toiseen on toteutettu melko kehnosti, ja toinen osa alkaakin varsin töksähtävästi, myrskyefektin saattelemana. Muuten valittamisen sanaa ei ole, sillä soitinkirjon kasvaessa kulkusilla maustetun orkesterin mittoihin Cayenne herää tosiaan kunnolla eloon: keskivaihe kuulostaa kieltämättä oikein hyvältä ja valaisee mukavasti kuulijankin mielen energisyydellään. Harmi vain, että Kennedyllä on ollut painopiste melankolisuuden puolella, sillä tätä orkestraalista tunteilua kuullaan turhan niukasti; ensimmäistä sulavamman vaihdoksen siivittämänä piano ottaa nimittäin jälleen ohjakset käsiinsä kolmannessa osiossa. Alkuvaiheesta poiketen kestoa ei ole kuitenkaan nyt turhaan pitkitetty, ja teemankin osaa erottaa paljon helpommin. Loppu jää siis aloitusta tehokkaammaksi kokonaisuudeksi, eikä itse sovitus viime kädessä kärsi kuin jonkin verran muutamasta ensimmäisestä minuutistaan.

Aiemman Rydian lisäksi Final Fantasy IV:n kappaleista toinenkin on löytänyt tiensä julkaisulle: Within the Giant. Tämä pääasiallisesti Stephen Kennedyn ja Kevin Bakerin teos menee kunnianhimoisuudessaan peräti Mustinin Preluden ohi, mutta pysyy kuitenkin koko kappaleen ajan koossa; kunnianhimoisuus ei nimittäin niinkään perustu mahdollisimman monesta ja erilaisesta tyylilajista kootun sillisalaatin tarjoilemiseen, vaan kaiken kaikkiaan massiivisen ja monipuolisen musikaalisen jättiläisen luontiin. Kansivihkosessa sanotaankin, että kappaleen luomiseen on mennyt aikaa noin 200 miestyötuntia, ja se kyllä näkyy: musiikin eri muodot seuraavat toisiaan täysin sujuvasti luoden mielenkiintoista vaihtelua, kokonaisuuden pysyessä kuitenkin samalla yhtenäisenä - tällaiseen ei moni remiksaus tosiaan pääse. Remiksaustyön laadun puolesta puhuu jonkin verran myös se pikkuseikka, että tästä versiosta poiketen kappale ei alkuperäisasussaan pahemmin ole minuun kolahtanut. Tämän jätin voin kuitenkin melko helposti tituleerata levyn parhaaksi kappaleeksi, ainakin jos katsotaan sovituksellisia meriittejä.

Harmi vain, ettei niin maukkaissa tunnelmissa jatketa enää seuraavan kahden kappaleen lähtiessä pyörimään. Final Fantasy III:n Elia, Maiden of Water on kummallisista huokailukohdistaan sekä muista, näennäisesti erikoisemmista ratkaisuistaan huolimatta melko perinteikkäällä tavalla lattea sovitus. Kappaleen hyvät puolet - eli lähinnä alkuperäistä melodiaa kuljettavat osiot - hukkuvat epäjohdonmukaisuudessaan ärsyttävän taustametelin varjoon, eikä soppa jaksa pitää mielenkiintoa yllä merkillisen alkunsa jälkeen. Uematsun oma näkemys toimii paremmin, eikä tällä Jonathan Geerin luomuksella ole mahdollisuuksia varsinkaan mm. Final Fantasy 1987-1994:lta löytyvää Eternal Legend of the Wind -versiota vastaan. Tylsänpulleahko on myös ensimmäinen Final Fantasy VII -otos Coast of the Sun, joka ei OneUp Mushroomsien livekäsittelyssäkään tuo sävellykseen kaivatunlaista lisäpotkua; vaikka sovitus toisaalta sujuvampi onkin, niin alkuperäisen Costa del Solin tyyli ongelmineen kaikkineen on säilytetty kuitenkin aivan liian tarkasti. Yksinkertaisesti mitäänsanomaton kappale ei vain innosta, oli se sitten vedetty oikeilla soittimilla tai ei.

FFVII:sta on napattu valikoiman seuraavakin kappale, Anxious Heart, ja jos Within the Giant oli minulle positiivinen yllätys, niin sitä oli myös tämä. Alkuperäisessä muodossaan sävellys ei todellakaan kuulu suosikkeihini pelin musiikkipuolen tai yleensäkään Uematsun työhistorian hedelmistä: laahaava tunnelma ja kehnohkot soitinvalinnat eivät minuun uponneet. Tiedä sitten toisaalta kappaleen toimivuudesta itse pelissä, läpipeluusta kun on jo vierähtänyt melkoisesti aikaa, mutta näin pelkästään kuunneltuna se ei ainakaan vakuuta. Onneksi Jan Van Valburgin ja Kennedyn sovitus on enemmän tai vähemmän toista maata, sillä nyt tempoa on nostettu ja kappaleeseen on saatu muutenkin lisää eloisuutta. Energisyyttä tuetaan erityisesti lähes koko keston ajan hakkaavalla bassolla, joka ei välttämättä tässä muodossaan ollut ratkaisuna kuitenkaan mikään paras mahdollinen: varsinkin ensimmäiseen sekä viimeiseen otteeseen esiintyessään jytke tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Onneksi jumputus kuitenkin tasaantuu kappaleen edetessä, jättäen liikkumavaraa sovituksen paremmille puolille. Meneviä kohtia Anxious Heartista nimittäin löytyy toki myös, ja niistä jotkut samplaukset sekä varsinkin ennenaikaista loppua seuraava kitararevittely upposivat (yllättäen, eh?) minuun. Lievän tökeröstä bassostaan huolimatta remiksaus nousee siis vähintään jonkin verran keskivertoa paremmalle tasolle, onnistuuhan se sentään joillakin osa-alueilla parantamaan esikuvaansa.

Jan Van Valburgin kynä on heilunut toiseenkin otteeseen, The Man with the Machine Gunissa, ja samalla linjallahan mies jatkaa. Minulla oli jo ensimmäisellä kuuntelukerralla epäilykseni kappaleen suhteen sen saaman kritiikin takia, ja valitettavasti joudunkin myös yhtymään negatiiviseen ajatusmalliin: tämä Final Fantasy VIII:n taistelukappaleesta tehty remiksaus oli enemmän tai vähemmän karvas pettymys. Vaikka en voi sanoa Man with the Machine Gunin alkuperäismuodossakaan kuuluvan niihin suurimpiin suosikkeihini, niin Valburgin mitätön sovitustyö tekee kappaleen vain huonommaksi - siinä on uutta lähes pelkästään matala bassojytke, joka ei todellakaan ole minun makuuni. Tästä johtuen sovitus ei ollut minulle mitenkään nautittava kokonaisuus, ja se olisikin ehdottomasti kuulunut pelkälle Gold Editionin jälkimmäiselle CD:lle; olisin Silverillä kuullut paljon mieluummin vaikkapa Balamb GARDENin tai Battle with Gilgameshin.

Teknohengessä kulkevien sovitusten - ja samalla positiivisten yllätystenkin - määrä kasvaa vielä myöhemmin lisää, kun levy pääsee 13. kappaleeseensa, Chrono Triggeristä napattuun Sealed Dooriin. Koska en ole Chronoja pelannut, niin odotukseni kappaletta kohtaan olivat melko minimissä; ainoa, hämärä mielikuva kappaleesta on syntynyt PMM:n sivuilla aikoja sitten julkaistun demon perusteella, enkä voi myöntää vanhan kuvan olleen erityisen mairitteleva. Nyt asiat ovat kuitenkin aivan toisin, sillä valmiissa kuosissaan tämä Mike "McVaffe" Vafeasin remiksaus on varsin maukas pala musiikkia. Erityisesti sävelmää pääasiallisesti kuljettava piano kuulostaa hyvältä ja antaa eräällä tapaa omaleimaisemman tunteen teknomenoon. Muiltakaan osin ei kritiikkiä ei tarvitse niinkään suoltaa, sillä niin kielisoitannat kuin kuorohuokailutkin soljuvat mukavasti matkan varrella, ja Valburgin vastaavia paremmin toimiva bassojumputus eri vivahteineen tukee yllättävänkin hyvin muuten haikeaa melodiaa. Sealed Door on mielestäni yksi levyn onnistuneimmista remiksauksista.

Sealed Door on yksi levyn harvoista FF-saagan ulkopuolelta otetuista kappaleista, ja sen lisäksi löytyy vain alkujaan Front Mission: Gun Hazardissa kuultava Sentinel. Tyyliltään jälkimmäinen poikkeaa täysin Chrono Trigger -sukulaissielustaan, peilatessaan jykevän sotaisella otteella itse pelin tunnelmaa. Marssimaiseen kappaleeseen Dale North on sekoittanut mukaan myös ääniefektejä saksankielisistä kommenteista ja marssiaskeleista konekivääritulitukseen ja räjähdyksiin. Nämä tuntuvat varsin laadukkailta ja vahvistavat entisestään mielikuvaa C&C: Red Alertien Hell Marcheista - mikä ei sinällään ole yhtään paha asia, sopiihan se mainiosti remiksin luonteeseen. Toteutus on siis tämän kappaleen tapauksessa ollut oikein hyvin hallussa, mutta valitettavasti Sentinel ei muuten ole kovin kiinnostava. Huonokaan kappale ei missään tapauksessa ole kyseessä, karskista ilmeestään huolimatta sävellys jää kuitenkin vain hieman ponnettomaksi - tätä kuuntelee, mutta ei sen suuremmin riemunhuudahduksin.

Levyn ehdottomasti oudoin kappalevalinta on alkuperäismuodossaan Final Fantasy X:stä löytyvä Seymour's Theme. Se on mitä selvin esimerkki yksinomaan tunnelmamusiikiksi sopivasta kappaleesta, enkä näe mitään erityistä syytä, miksi joku välttämättä haluaisi sitä soitella ympäristöstään irrotettuna. Itse pelissä se toki toimii, mutta muuten ihmettelen Mustinin valintaa; hänen mukaansahan se kyllä on yksi Uematsun parhaimpia sävellyksiä, mutta kuinkakohan moni muu niin mahtaakaan ajatella? Lohdutukseksi Mustin on tosin onnistunut laatimaan melko sujuvan sovituksen, jota kyllä kuuntelee mieluummin kuin originaalia versiota. Valitettavasti tämä ei pelkästään riitä, riippakivenä roikkuu kuitenkin mukana vahva taustamusiikin leima.

Levy on nyt sitten saatu päätökseen, mutta jäikö tempauksesta mitään käteen? Ovatko Kennedy ja muut fanipojat saaneet koottua levyn, joka tosiaan pystyisi pistämään kampoihin virallisille levyille? Valitettavasti ei täysin, sillä vaikka joukosta todella löytyykin melkoisen onnistuneita teoksia, niin kokonaisuus on aloituskappaleensa tavoin rikkinäinen – joukkoon mahtuu turhan monta keskinkertaisuuteen vajoavaa, jopa huonoakin kappaletta. Tietysti tämä ei nyt suoranaisesti ole verrannollista projektin lähtökohtiin, löytyyhän lokaa suurienkin julkaisujen sisällöstä. Jonkin sorttinen ongelma on vain se, että touhusta jää melko vääjäämättömän overclockedmainen jälkimaku: tätä samaahan (ja joskus parempaakin) löytyy verkon amatöörisovituskokoelmista. Toisaalta, eipä sitä kukaan ole seppä syntyessään, ja tuleville, kauniimmille ja hohdokkaammille KFSS-julkaisuille onkin tämän albumin pohjalta kelvolliset lähtökohdat; sitä voikin näin ollen ajatella, että levyn hinta on vain kohtuullinen sijoitus kirkkaampaan horisonttiin.