BAROQUE Original Soundtrack

luettelonumero SSCX-10021
julkaistu 21.05.1998
säveltäjä(t) Masaharu Iwata
sovittaja(t) Masaharu Iwata, John Pee (15), Toshiaki Sakoda (16~18)

lisää tietoa Zennopediassa

06.07.2006 - Ted

ARVIO

Tervetuloa matkalle uneen. Sen tarjoilee herra nimeltä Masaharu Iwata, ja kyseisen unen nimi on Baroque Original Soundtrack. Tämä on melko epätavallinen ajatus pelimusiikkisoundtrackille ja vaatii erityistä latautumista ja keskittymistä aiheeseen, saadakseen siitä kaiken irti. Tässä ei kuljeta pitkin poikin yksittäisiä helmiä vaan etsitään ja mahdollisesti (toivottavasti) löydetään kokonaisvaltainen tunnelma, eheä tarina ja matka.

Baroque on siis vuonna 1998 julkaistu soundtrack minulle varsin epämääräiseksi jääneeseen Sega Saturn -peliin, joka käsitykseni mukaan on jonkinlainen kauhuseikkailun ja roolipelin yhdistelmä. Kyseistä peliä ei koskaan julkaistu täällä meillä lännessä. Musiikillisesti Baroque on lajissaan melkoinen kummajainen ja ennen kaikkea omaperäinen laitos. Se ei ole ehkä kaiken kaikkiaan tyypillisintä pelimusiikkia, joskin sen voisin näin karkealla näppituntumalla, kunnioittamatta sen todellista sisältöä, määritellä tyylillisesti joksikin hybridiksi Devil May Cryta, Metal Gear Solidia ja Silent Hilliä. Nämä siis tulevat äkkiseltään mieleen, mutta Baroque OST menee monessa mielessä ohi näistä olemalla eheämpi ja ennenkaikkea mystisempi kokonaisuus, joka yhdistää näiden "esikuvien" piirteitä ääniraidaksi, joka edelleen tänä päivänä hakee mielestäni vertaistaan pelimusiikin parissa.

Levy alkaa ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta erikoisesti: paahtavalla ja infernaalisella, jollain tapaa jopa apokalyptisellä Great Heat 20320514:llä, joka ehkä aloitusraitana antoi kuvitelman, että soundtrack sisältää rokkaavampaa materiaalia juurikin aiemmin mainitun Devil May Cryn hengessä.

Väärin oletettu. Seuraava kappale Into our trespasses osoittaa jo Baroque OST:n ambienttimaisen ilmaisun, josta tulee vallitseva piirre levyllä. Kappaleen eteerisen huokaileva mutta samalla uhkaava ilmapiiri toimii vahvana johdantona matkaan, johon kuuntelija on vääjäämättä tässä vaiheessa jo lähtenyt.

Siirrymme siis Sanctuaryyn, joka vie meidät kosteaan, kylmään ja kolkkoon Baroquen maailmaan. Tunnelma on käsinkosketeltavan kostea, kalsean viemärimäinen ja äärimmäisen tumma. Edelleen johdantoa synkeimpään uneen, jonka rajat ovat vielä näkemättä.

Vangelismaisen eteeriset ja unenomaiset äänimaailmat mieleen tuova Iraiza on soundtrackin ensimmäinen kohokohta. Upea kappale, joka vie mielen raunioituneen palatsin reunamaille katsomaan aavaa merta, jonka yllä liikkumaton taivas seisoo. Kappaleessa on jotain pysähtyneisyyden voimaa ja tunnetta, että olemme saapuneet ulkoilmaan maailmassa, joka ei ole enää meidän omamme, jossa taivaalla voimme nähdä useammankin kuun. Kappale kuvastaa sitä seesteistä hetkeä, jonka koemme ennen kuin palaamme takaisin valottomaan maailmaan. Tämän kappaleen kohdalla aloin jo tajuta, että kyseessä on huikaiseva levy, enkä ollut väärässä.

Confusion vie meidät takaisin märkiin, pimeisiin tunneleihin, joissa tulevaisuus on tehdasmaisten elementtien summa ja kaikki kulkevat autioiden ränsistyneitten junien varassa. Hyvinkin silenthillmäinen tunnelma luo odotusta ja sekaannusta tässä kummassa unimaailmassa, johon olemme musiikin keinoin matkalla aina vain syvemmälle.

Helpottuuko olo, kun A Style of Baroquen pehmeät, viipyilevät sävyt valtaavat atmosfäärin ja luovat hetken helpottuneemman tunnelman niin raskasmieliselle soundtrackille?

Namu Amin humisevat äänimaailmat vievät hetken levon jälkeen meitä syvemmälle outoon maailmaan, jonka kummallisuudesta ei tahdo olla loppua. Pieni kasvaa suureksi ja tahtoo niellä kuulijan. Levyn tunnelma saa vähitellen lisää pelottavampia sävyjä ja päättyy paholaismaiseen järkähtämättömyyteen siitä, että kuulija on vain matkustaja, ei muuta.

Seuraava kappale Little vie meidät yhä edemmäksi kummalliseen Baroquen maailmaan etäisin melodioin ja hyönteispesän ääntä muistuttavin lapsukaisten äänin, jotka luovat varsin kieroutuneen ja oudon tunnelman, johon keskittyminen vaatii oman työnsä. Voin nähdä mielessäni harmaat, kalpeat, hylätyt huoneet, joissa tuuli käy ja kadotettujen lasten äänet huokaavat ohuiden, harsomaisten verhojen heiluessa riekaleisina aavemaisen hiljaisessa tuulenvireessä.

Pääsemme vähitellen metalgearmaisempiin, toiminnallisempiin tunnelmiin. One foot in the grave on kappale, jossa on jopa jotain jeanmicheljarremaista lennokkuutta ja toiminnallisuutta, ikään kuin kohtaisimmme jotain suurta. Haikeus ja mahtipontisuus yhdistyvät tässä kappaleessa, joka tuntuu rakentavan tarinaa yhteen, kutovan lankoja lähekkäin, jotta tarina voi edetä kohti huipennustaan. Määrätty surumielisyys ja odottamisen tunne hallitsevat tätä yhtä soundtrackin parhaista kappaleista.

Tuon lennokkuuden jälkeen pääsemme taas viipyilevämpiin tunnelmiin salaperäisen Alice inin kautta. On kuin matkaisimme aution, tuulettoman, tasavaloisen tunnelin halki, jonka päässä odottavat uudet salaisuudet meiltä yhä edelleen täysin piilossa. Uhkaavuus ei ole suinkaan poissa, vaan jotain on tulossa... Kaikki on pelkkää odotusta.

Jälleen vangelismainen odottava ja huokaileva maailma on läsnä, kun astumme hetken kammioon, jossa valo loistaa ikkunasta kirkkaammin kuin useasti aiemmin tämän matkamme aikana. One-kappale vie meidät pyhäikköön odottamaan suurempaa tapahtumaa; hymisevä kuoro siivittää askeleitamme tähän paikkaan, jossa enkelit asuivat kauan, kauan aikaa sitten.

Neverending Cycle, tuo tutkiva kaikuva melodia, joka hetken verran tahtoo johdattaa meidät yhä pidemmälle...

Seesteisyys ja odottavainen tunnelma lisääntyvät, kun Multiplex kerää haipuvaisen odotuksen kaiken ylle ja muuttuu haikeaksi, jälleen kerran varsin Vangelismaisen melodiseksi kappaleeksi ja tuo pienen toivon kipinän, että maailmassa on jokin valo ja toivo. Kappale edustaa levyn lopun alkua... ja antaa odottaa suurta tapahtumaa...

... kunnes koittaa ehkäpä levyn suurenmoisimman kappaleen Hold Baroque Insiden aika. Jollain tapaa tämä mystinen kappale kietoo koko levyn unenomaisen ja odottavan tunnelman nippuun ja kutoo kaikki sävyt yhteen suureksi palapeliksi. Lohduton kohtaa lohduttavan, ja kaikki, mikä oli kerran näkyvää, muuttuu pian olemattomaksi. Herääminen unesta, jonka kautta tätä matkaa on käyty, on lopussa... Levyn maailma surrealistisineen linnoineen on poissa.

Olen sitä mieltä itse, että levy olisi ollut tyylikästä lopettaa juuri tuohon. Lopussa on kuitenkin joitain kappaleita, jotka ovat muiden kuin Iwatan sovittamia ja siten hieman tyylistä poikkeavia.

John Peen Deep Interludium on toki mystinen ja odottavaa tunnelmaa virittävä kappale. Sama pätee mahtipontisiin ja hämäräperäistä tunnelmaa vahvistaviin, hivenen ehkä jopa residentevilmaisiin Toshiaki Sakodan kappaleisiin Baroque 204 Forest, Baroque 205 Blue ja Baroque 206 Black. Nämä kappaleet kuuluvat toki peliin ja sitä kautta soundtrackille, ja niiden paikka on sinänsä perusteltu. En vain silti voi välttyä siltä tunteelta, että juuri nuo kappaleet ovat kokonaistunnelman kannalta hieman päälleliimattuja, jopa töksäyttäviä. On vaikea sanoa, olisivatko ne sopineet hajautettuna pitkin levyä vai näin, vai olisiko kokonaisuus kenties ollut vahvempi ilman näitä. Iwatan työ on niin voimakasta ja linjakasta, että nämä särähtävät seasta pahasti ja tuntuvat jotenkin turhanpäiväisiltä.

Niin tai näin, Baroque OST on mielestäni yksi parhaita ja eheimpiä pelisoundtrackeja koskaan. En ihmettelisi lainkaan, vaikka peleistä sinällään piittaamaton ja niitä väheksyvä henkilö voisi tästä musiikista löytää itseään miellyttäviä piirteitä. Tumman ambientmaailman ystävä ainakin vuorenvarmasti löytää tästä paljonkin ammennettavaa.

Heikkouksia en tahdo löytää kuin siinä, että kokonaispituus on varsin lyhykäinen; tällaistä musiikkia kuuntelisi enemmänkin, jos mahdollisuus soisi.