MechWarrior 2: 31st Century Combat

luettelonumero P/N 3092-02-1
julkaistu 30.11.1994
säveltäjä(t) Jeehun Hwang
sovittaja(t) Jeehun Hwang

lisää tietoa Zennopediassa

20.06.2003 - Mikael Muurinen

ARVIO

Käsi ylös kuinka moni tunnistaa nimen Jeehun Hwang? Ei luultavasti kovinkaan moni, mikä on sinänsä sääli, sillä hän on monellakin tavalla merkityksellinen pelimusiikkisäveltäjä, joka on aloittaessaan ollut paljon edellä aikaansa. Hän on vieläpä toiminut pääosin PC-puolella ja työskennellyt yhdysvaltalaisten pelien parissa, jotka eivät ehkä ole se kaikkein helpoin tie yleisön tietouteen.

Asiaa havainnollistaakseni, tätä tekstiä varten tekemäni Hwangin nimen googlettaminen osoittautui lähes hyödyttömäksi, yhtä koneistetun musiikin (ei siis konemusiikin) ammattilaisille suunnatun lehden artikkelia lukuun ottamatta. Itse asiassa niin hyödyttömäksi, että suoraan pelin CD:ltä MP3:siksi muuttamani musiikki oli kovalevylläni vuoden päivät kreditoitu aivan väärälle nimelle. Perinteisistä lähteistä ainoastaan MobyGames tiesi herrasta edes jotain muuta kuin pelkän nimen. Lisäksi OverClockedista löytyi peräti yksi remiksaus.

MechWarrior 2 oli Hwangin ensimmäinen pelisävellystyö ja tuli hänen vastuulleen täysin sattuman kautta. Hän haki pelin julkaisseelta Activisionilta aivan muita töitä, mutta nuoruuden bänditaustansa vuoksi päätyi auttamaan palkattavan muusikon valinnassa. Koska pelisuunnittelijat eivät oikein tienneet mitä tahtoivat, Hwangin piti tehdä pari näytepätkää ihan vain esimerkiksi ja yhteisten käsitteiden luomiseksi. Lopputiimi ihastui kappaleisiin, ja niillä hän saikin sitten säveltäjän paikan itse, vaikka ei ollut sitä mitenkään hakenutkaan.

Hwangilla olikin jättiropoottirymistelyn taustalle sopivasta musiikista oikein hyvä visio. Yhdistelmä elokuvatyylistä orkesterimusiikkia, futuristista ambienssia, tribaalirummutusta ja tasaisesti takovaa raskaan koneellista pohjarytmiä vangitsi pelin tunnelman erinomaisesti, ja tietenkin myös tiivisti sitä mukavasti. Muistan ihailleeni suoritusta jo murkkuikäisenä poikasena, jolloin pelimusiikkia eivät nykymittakaavassa harrastaneet muut kuin ehkä C64-nostalgikot.

Moni muu oli pelin ääniraidan onnistuneisuudesta kanssani samaa mieltä, sillä tarinan mukaan Activision sai runsaasti postia, jossa ihmiset kertoivat ostaneensa pelin vain musiikin vuoksi. Musiikin suosiota lisäsi varmasti se, että MechWarrior 2 oli ensimmäisiä pelejä, joissa musiikki oli levyllä helposti pelin ulkopuolellakin kuunneltavassa CDA-muodossa diskettiajalta periytyvien midirenkutusten sijaan. Helposti purettavissa olevat ääniraidat olivatkin Activisionin linja ainakin niin pitkälle kuin vanha P120:ni firman pelejä vielä pystyi pyörittämään.

Musiikin viehätystä on yhtä vaikea kuvata kuin itse pelinkin, jossa monikymmentonniset sotakoneet veistävät toisistaan teräslastuja milloin milläkin tekosyyllä. Kaksijalkaisten BattleMechien temmellys näyttää epärealistisuutensa vuoksi tavallaan huvittavalta, mutta niissä on myös uhkaavaa, jähmeää ja mahtipontista ylväyttä, joka perinteisistä täysrealistisista leluista puuttuu. Kansanomaisemmin ilmaistuna Mecheissä on siis sitä ns. "munaa".

Vaikka Mech-pelien pohjana oleva BattleTech-lautapeli näyttääkin pääosin aivan järkyttävän 80-lukulaiselta, on MechWarrioreissa mielestäni aina ollut oikea tasapaino scifimäisen high-techin ja uskottavan sotilaallisuuden välillä: perusmechissä on vain välttämättömyydet kuten wireframe-näyttö, sensoreita (jotka voi ampua rikki), yökiikarit ja tietenkin täysin absurdi lasti tulivoimaa.

Ehkä tärkein MechWarrior 2:n tunnelman ymmärtämisen avaimista on se, että toistensa kurkuissa olevat osapuolet ovat klaaneja, joilla on BattleTech-universumissa aivan oma roolinsa. Klaanit ovat riitaisia, tavallaan uskonnollisia ja vahvan kunniakäsityksen omaavia heimomaisia järjestelmiä, jotka käyvät jatkuvaa planetaarista sotaa sekä toisiaan että galaksin vakaampia ja järjestäytyneempiä sisämaailmoja vastaan.

Hwangin suurin oivallus ja saavutus onkin musiikkinsa kontekstin mainio ymmärtäminen. Esimerkkinä karskien palkkasoturien rähinöihin sijoittuva "spin-off" MechWarrior 2: Mercenaries on musiikillisesti jo kovin erilainen, mutta vähintään yhtä onnistunut tapaus. Kuriositeettina muuten kerrottakoon, että myöhemmin Hwang on siirtynyt elokuvamusiikin pariin kohtuullisella menestyksellä.

Mutta itse levyyn. Pelistä ei ole ymmärrettävästä syystä koskaan julkaistu virallista soundtrackia, joten kappaleiden täytyy todeta olevan nimiltään Track 2-27 (ensimmäinen raita on siis dataraita). Niitä soitetaan pelissä ainakin jokseenkin sattumanvaraisesti, joten sen suurempi yksilöiminen ei varsinaisesti ole niin tarpeenkaan.

Kaikkien kappaleiden pituus on vain pari-kolme minuuttia, mutta lähes kaikista löytyy välillä hämmästyttävän toimivaa jatkuvuuden ja muuntautumisen tunnetta. Erilaisia osia väliosineen löytyy lähes joka kappaleesta vähintään kaksi, ja ne on liitetty toisiinsa saumattomasti. Suurin osa kappaleista on oikeastaan liian lyhyitä, mikä vaatii Winampin suhteen tiettyä kikkailua sopivan toistomäärän luomiseksi. Ilman peliympäristöä soundi on ehkä hieman ohut, mutta itse peliä ajatellen se on joko tarkoituksellista tai onnistunut sattuma, sillä ääniefektien ja autioituneiden ympäristöjen keskellä musiikki on juuri sopivan kylmää.

Kappaleet 2, 3 ja 5 edustavat ääniraidan tyypillisintä puolta. Vallalla ovat tribaalirummut, lyhyet viuluosuudet, kuoro ja piano, joka muuten on Hwangin oma soitin. Fuusio on jokaisessa erittäin onnistunut ja mielenkiintoinen. Viidennessä kappaleessa mukana on myös jonkinlainen konemainen matala sample, joka kuulostaa hieman sähkökitaralta. Neljäs kappale on autioutta ja kylmyyttä maalaileva ambient-humina, joita löytyy levyltä sieltä täältä.

Kuudes kappale on epätavallisten fuusioidenkin joukossa outolintu, siinä rummutukseen, kuoroon ja viuluihin yhdistyvät ilmeisesti jonkinlainen harppu ja trumpetti. Jälkimmäisestä johtuva matadorivaikutelma on täysin väistämätön. Seitsemännessä kappaleessa kuullaan vielä kastanjetteja kahden viulukerroksen päällä...

Yhdeksännestä kappaleesta alkava putki, jossa hekumoidaan MechWarriorin fasistisella puolella, on pasifistiarvostelijan suursuosikki. Yhdeksännessä kappaleessa tribaalirummut on laitettu hetkeksi sivuun ja tilalla on militaristisesti marssikomppia hakkaava perusvirveli sekä muita perinteisiä paraatisoittimia. Kymmenes kappale on minimalistinen, alusta loppuun asti kiihtyvä, konemainen industrial-pätkä. Kappale räjähtää hetkeksi käsiin keskikohdassaan, jossa raskaan Mechin käynnistä on tehty lyömäsoitin. Nerokasta ja hyvin hyvin machoa. Yhdestoista kappale yhdistää nämä kaksi teemaa välillä avoimen päällekäyvällä eteerisellä harhailulla.

Keskellä levy pitää parin kappaleen ajan hieman taukoa. Kahdennessatoista kappaleessa kuultavat elementit ovat vanhan kertausta, mutta pianoa käytetään väliosiin aika mielenkiintoisella tavalla. Neljästoista kappale on yleistunnelmaltaan hyvin futuristinen jatkuvasti nousevan ja laskevan konetaustasamplen sekä jonkinlaisen sahaavan suhinan vuoksi. Keskikohdassa tuttu rummutus ja marakassit korvaavat taustasamplen. Toimiva ja mukavan vaihteleva paketti kaikin puolin.

Seitsemästoista kappale on levyn pisin, hieman päälle kolme minuuttia. Se on tunnelmaltaan varsin lohduton, mukava poikkeus muuhun levyyn. Rummutus on rauhallista, ja pääosassa ovat kohdasta riippuen erilaiset pitkät soinnut viululla, torvilla, jonkinlaisella isolla puuhuilulla sekä kuoron haikeat huokailut. Kahdeksannessatoista kappaleessa minulle edelleen täysin tunnistamattomat puupuhaltimet on otettu mielenkiintoiseen osaan rytmisoittimeksi rumpujen rinnalle. Ei erikoinen, mutta ei mikään huonokaan kappale.

Kappaleet 19, 21 ja 23 tuovat enemmän kuin vähän mieleen Harry Gregson-Williamsin työskentelyn Metal Gear Solid 2:n parissa. Takovan peruskompin rinnalla on lyhyitä virvelirumpupyrähdyksiä, kiivaita viuluja, torvisoittimia ja loppua kohti tiivistyvä ylväs tunnelma. Kahdeskymmenes kappale on hyvin elokuvamainen ja muistuttaa vähintään yhtä paljon perinteisiä johnwilliamsseja ja hanszimmereitä kuin vieruskaverinsa Gregson-Williamsia.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että en ole mämmikourana, joystick-rajoitteisena ja laiskana koskaan päässyt MechWarrior-peleissä niin pitkälle, että tietäisin millaisia lopunajan merkkejä levyn huomattavasti dramaattisempi loppupää palvelee. Tribaalirummut on hylätty perinteisten patarumpujen ja muiden tieltä, ja soitinvalikoima on pienentynyt lähes kokonaan torviin ja viuluhin.

22. kappale on sotilaallisuudestaan huolimatta rauhallisten ja etäiseltä tuntuvien torvi- ja viulukuvioiden sekä niitä halkovien rumpuhyökkäysten yhdistelmä. 24. on jo ilmettyä surumarssimusiikkia rumpuvoittoisuutensa ja tasaisuutensa puolesta. Viulujen hallitun kaoottinen käyttö ja tuubaksi luulemani torvisoittimen lyhyet kohtalokkaat törähdykset tekevät kappaleesta kuitenkin moni-ilmeisen ja kiinnostavan. Oikeastaan vähän harmittaa, että en ole päässyt näitä kahta kappaletta pelissä kokemaan...

Levyn loppupäähän on myös eksynyt muuan 25. kappale, joka kuulostaa siltä kuin Hwang olisi tehnyt Warcraft II -remiksauksen. Kieroutunutta toimintaa ja aivan väärässä paikassa, vaikka ei sekään kappale nyt varsinaisesti häiritsevä ole. Viimeinen eli 27. kappale onkin sitten varsin mielenkiintoinen. Siinä kaksi pianokuviota kulkevat omia teitään välillä päällekkäinkin, laiska rumpukomppi statistinaan. Kappaleen keskellä viulut kuitenkin varastavat show'n ja hiihtelevät lopussa aivan omia uriaan. Kappale loppuu ikävästi töksähtäen, ja erityisesti tähän toistoa olisi loppuhuipennukseksi suonut erityisen paljon.

Mitä MechWarrior 2:sta siis musiikin osalta jää käteen? Noh, ensinnäkin siinä on samat harmittavat piirteet kuin kaikissa Redbook/CDA-ripeissä, eli kappaleet ovat pelidatan viemän tilan vuoksi ylikompakteja, eikä niissä ole juurikaan joskus toivottavaa toistoa. Näihin aikoihin ei mitään kahden CD:n ratkaisuja tehty muiden kuin surullisen kuuluisien interaktiivisten elokuvien(tm) saralla. Materiaalissa olisi selvästi ainesta enempään kuin mitä siitä otetaan irti, mikä ilmiönä tietenkin aina pännii.

Toiseksi levystä tarvitsee huomauttaa, että se on tasainen kuin Masakarin tielle sattunut Cougar. On sitten eri asia pitääkö sitä hyvänä vai huonona ominaisuutena, mutta jotain pientä vaihtelua olisi mukava kuulla. Siis muutenkin kuin sen suhteen, että onko johtoroolissa rumpu vai piano. Kappaleiden määrästä täytyy antaa pisteitä, musiikkia kertyy pelin CD:lle yli 50 minuuttia. Se on aika paljon ottaen huomioon, että MechWarrior 2 oli aikansa teho- ja tilasyöppö (minimiasennuskin vie hirmuiset 30 megaa).

Pelin saatavuus on pitkälti riippuvainen etsijän aurasta ja kuun asennosta, mutta hyvän onnen sattuessa kohdalle Huuto.netistä löytyy hyväkuntoisia mutta manuaalittomia yksilöitä muutamalla eurolla. Itse maksoin jatko-osista, Ghost Bear Legacystä ja Mercenariesista, yhteensä kymmenen euroa posteineen. Varoituksena kerron, että pelistä on olemassa useampikin versio, omani on alkuperäinen DOS-julkaisu, eikä minulla ole päivitetyn Windows-version äänentallennusmuodosta mitään tietoa.

Niin, ja kaupan päälle saa vielä hyvän pelin. Retroilu on vieläpä yhä muodissa ja kaikkea.